Varovainen olo

Viime vuonna hehkutin alkuvuodesta, että vuodesta 2011 tulee loistovuosi! No, sitten alkoikin tapahtumaan kamalia asioita ja kuulumaan kamalia uutisia.
Loppuvuosi onneksi olikin ihana muutamaa päivää lukuunottamatta, mutta kevät meni kamalassa sumussa. Ja siitä jäi pelko.

En oikein tiedä, miten päästä pelosta eroon. Tuntuu vain, että nöyränä tässä olen muutaman viikon odotellut, mitä vuosi voisi tulla tullessaan ja jos tarpeeksi nöyrä olen, mitään pahaa ei tapahdu. Kokoan itseäni ja samalla kuitenkin kuorin henkistä minää kuin sipulin kuorta, kerros kerrokselta, välillä kyyneleet silmissäkin.

Tänään kuitenkin mietin, että jos sipulia kuorii tarpeeksi, ei siitä jää mitään jäljelle.
Eikö jokaisessa ihmisisessä ole kaikenlaisia puolia ja asioita, joista pidämme tai emme pidä itsessämme. Kaikkea ei voi riisua pois, mutta jos vähän hioisi, sekin olisi hyvä.
Eikä elämää ja tulevaa voi pelätä, jää se elämä elämättä...

Vuoden alussa karsin vanhat unelmat pois. Turhina ja toteutumattomina. Päätin alkaa elämään kuten ihmiset. Kävin hieman kriisiä tässä ajatusteni kanssa, mutta lopulta sitten totesin, että ilman unelmia ja päätöntä projektien keksimistä minä en ole minä kuitenkaan. En osaa elää kuten "ihmiset" ja tämä suunnaton elämänjano ja unelmien toteutumisen odotus on vain osa minua. Jos rakkaani hyväksyvät minut tällaisena, pitäisi minun itsenkin niin tehdä.
Ei se estä minua elämästä tässä hetkessä oikeasti, eikä vie keneltäkään mitään pois. Osa sitä paitsi on toteutunut, että ei kaikki ole vain haahattelua. Tuli hetkeksi vain sellainen olo, että tulisi olla kuten muut ihmiset. Että jos elän "ihmisiksi" ajatustenikin kanssa, mitään pahaa ei tapahdu, enkä pety koskaan.

Toiveiden esittäminen ei ole sama, kuin tahtoisi kaiken toteutuvan. Osa unelmistani on ja pysyy, ne vain haihtuvat välillä jonnekin putkahtaakseen sopivassa elämänvaiheessa takaisin. Osa unelmistani on sellaisia taas, joiden toteutumatta jäämisestä huokaisen helpotuksesta. Phuuh, onneksi ei käynytkään niin tai näin ja syyn huomaan vasta kun järkevästi asiaa ajattelen.

Nyt, tänään, vuoden ensimmäisen kuukauden ollessa jo puolessavälissä, esitän kuitenkin hiljaisen toivomuksen, että vuodesta tulisi loistava. Tästäkin vuodesta, iloineen ja odotuksineen. Toki pettymyksiä ja suruja kuuluu elämään, mutta haluan edelleenkin antaa ilolle ja toivolle sen ajan elämässäni, mikä niille kuuluukin: suurin osa.

Tälle vuodelle minulla on omat odotukseni ilon ja riemun hetkistä: poikani <3 menee naimisiin, saan virallisesti miniän <3, lapset <3 pääsevät uuteen hyvään kouluun ja oma kuntoprojektini edistyy. Miehen<3  kanssa päätimme ainakin yrittää päästä taas kahdenkeskeiselle lomalle ja kesälomasuunnitelmat ovat vielä auki kokonaan, jotain unelmoitavaakin ;-). Varovaisesti jostain olemme lasten kanssa puhuneet. Suomessa olemme ehkä vain häiden ajan, uudesta Suomikodista huolimatta.

Jotain toki vain itselleni myös, muitakin asioita kuin kuntoprojektin jatkuminen. Niistä ehkä jossain vaiheeessa enemmän. Lapsien irtaantuessa enemmän ja enemmän, siis aikuistuessa, täytyy kaivaa sitä omaa minuutta äitiyden rinnalle enemmän. Oikeastaan olen haltioissani asiasta. Äiti olen aina, mutta valmis siirtymään muutamien vuosien päästä aikuisten lasteni elämästä hieman sivummalle, mieheni ja minun kahdenoloon. Tunnen itseni aika hyväksi äidiksi tänään, mikä tunne ei meille äideille ole aina itsestäänselvä. Kipuilen tämän asian kanssa ajoittain siinä missä muutkin. Tyytyväisenä voin kuitenkin lapsiani katsoa: he ovat selvinneet monesta ja pärjänneet hyvin. Täydellisiä tai virheettömiä emme ole kukaan, eikä tarvitsekaan olla.

Onhan noita odotuksia ja haaveita. Niin perheelle kuin pelkästään itsellenikin asetettuja. Näin vuoden alusssa sitä tulee tarkistettua mennyt vuosi ja mietittyä tulevaa. Peloista huolimatta, elämä jatkuu ja toivon siltä kaikkea sitä hyvää, mitä vain voin saada.

Kyllä itselleenkin saa toivoa hyvää :)