Kaikenlaista ja astmakohtaus

Viime viikolla tuli elettyä vähän laput silmillä, laihdutuksen kanssa nimittäin. Leivoin ja täten söinkin "vähän" liikaa, mutta nyt ollaankin sitten palattu taas ruotuun, herkuttomuus jatkukoon tällä erää pojan häihin asti. Periaatteessa en tykkää enää tällaisesta rajoittelusta (vaikka sitähän se kalorien laskeminenkin on), mutta joskus on ruoskan vaan viuhuttava. Jos ei meinaan kuri muuten mene perille. Itelleni siis! Se ois siis sokerivapaa kevät.

Tuli tosin leivottua ihan ok juttujakin, kuten ruisleipee. Laitan leivät neljään osaan ja pakkaseen, sieltä sitten kaivelemme tarpeen mukaan. Tulee sen verta vähän syötyä leipää nykyisin, että muuten voisi home iskeä leipäsiin. Näin säästän rahaa ja eipä tule syötyä sitä leipää niin paljon, kun pieninä paloina pakkasesta löytyy.
Leivoin pakkaseen myös sämpylöitä, joihin tuli paljon hyväätekeviä aineita: pellavansiementä, ruis- ja vehnälesettä, kauraa, täysjyväspelttiä ja päälle vielä sesaminsiemeniä. Nekin pussitin kahden-kolmen pusseihin, sillä vehnätuotteet alkavat vanhenemaan saman tien, kun ne uunista pois ottaa. Voipullia leipasin vahingossa... mutta pakkasessa osa niistäkin.

Tein myös "Nappipitsaa". Olen varmaan joskus kertonut "Nappisopasta", johon tulee mitä kaapista löytyy. Siirtelen sujuvasti kauppakäyntejä "Nappiruokien" kanssa, eli kaivelen kaappeja ja soveltelen.
Tähän pitsaan käytettiin täysjyväspelttiä jauhoina ja täytteeseen tuli purkki tonnikalaa, paketti pekonia pakkasesta, tomaattipohjaisia tuotteita ja salaisia mausteita, sekä runsaasti sipuleita ja paprikan palanen, sekä juustoa. Kahdelle pellilliselle tuosta riitti täytettä ja olpa törkeän hyvää! Ei ehkä niin laihduttavaa, mutta ruoskin itseäni nyt sitten olan takaa. (Tai sitten en)

Valmiina paloina pakkaseen.

Raakaa vielä, mutta suht valmiina uuniin...

Pitsaa, mums ja nams. Osaan tehdä ihan oikean näköisiäkin pitsoja, on tulllut ravintolassa niitä pyöriteltyä muutaman kerran, mutta joskus tällainen kotitekoinen on ihanaa, runsaalla juustolla ja pohjalla.

Tämä on mun aarre!

Viikonloppu meni ihan rehellisesti kerrottuna aika lailla autokaupoissa (ja moottoripyöräkaupassakin). Kävimme katselemassa eri paikoissa yhtä tiettyä merkkiä, vertailemassa ja "potkimassa renkaita". Näytti se ens alkuun oudolta katsella tytärtä kokeilemassa auton ratissa istumista. Lievää... heh, lievää... innostumista ilmoilla olikin.

Tällaista mietimme (huom. oikeasti vasta mietintävaiheessa) Hassua, miten ei tullut ajatelleeksi aiemmin, että tyttäret eivät välttämättä hyvin yllä "polkemaan polkimia" joka autosta. Tämä riitti pienemmällekin tyttärelle (melkein saman kokoisia ovat tytöt) säädöiltään, että näki ulos ja yletti polkimiin.

Koeajolla kävivät juur tämän yksilön kanssa ja mies harmitteli, kun ei löytänyt mitään mollattavaa ;-). Meillä kun kuitenkin on tällä hetkellä se yksi ylimääräinen auto, josta kauppiaat eivät maksa lähellekään sitä mitä haluttais. Ongelmana myös se, että täällä autot ovat halvempia kuin Hollannissa, joten takkiin tulisi vieläkin reilummin... Vaikka eihän autokaupoissa asiakas voita koskaan, mutta tuhansien eurojen tappio kirvelee jo pahasti.

Miehen auto ei oikeasti kuitenkaan ole paras mahdollinen valinta nuoren tytön ykkösautoksi, mutta voipi olla, että sillä autokoulu sitten kuitenkin käydään. Suopi nährä.

Moottoripyöräkaupassa kävimme kokeilemassa nuoremman tytön pituuden takia erilaisia piikkejä (kevytmoottoripyörä). Pituus rajaa tässäkin aika paljon. Löydettiin tosin yksi mieleinen, joka on niin kevyt, että vaikka jalat eivät kunnolla yletä maahan, pystyy tytär pitämään pyörää pystyssä kuitenkin.

Mies esitteli myös minulle ajattelemansa pyörän (kunhan sen kortin ajan ensin tällä meillä olevalla pyörällä) ja jäi itse miettimään erästä mallia itselleen. Ei olisi Harrikka, mutta ihan kivan näköinen ja huomattavasti halvempi.
Mutta nämä sitten joskus.

Ja sitten. Voi kökkö. Lauantaina aamulenkillä ei happi kulkenut. Läähätin kuin pieni eläin juostessa ja valitin ja ihmettelin, kun ei kulje jalat eikä happi. Mies jo ehdotti monta kertaa kävelyä, mutta... no, sanotaan, että olen kamalan huono antamaan periksi tietyissä asioissa.

Kotiin saavuttaessa kurkkua kuristi ja keuhkot tuntuivat räjähtävän. Sitten alkoikin vajaan tunnin kestävä yskänpuuska kohtaukset ja vinkuna ja pihinä. Kuin olisi suodattimen läpi hengittänyt.

Lapsena olen paljon sairaalassa aikaa viettänyt astman takia, muistan yhä, miltä ne pahimmat kohtaukset tuntuivat. Tiesin, mikä oli kyseessä ja että aika lievä kohtaus oli tuo lauantainen, mutta astmakohtaus kuitenkin. Jo viime talvena oli oireita tuohon suuntaan kylmillä ilmoilla ja kesälläkin tukahduttavina päivinä.

Tänään en pakkaseen juoksemaan mennyt, kokeilen zumbata. Lääkäriinhän tässä jossain vaiheessa on mentävä, selviöhän se on, mutta... niin vihaan näitä juttuja.
Urheilu onneksi on vaan hyväksi astmaa sairastaville, joten siihen ei tämä vaikuta. Ja. Voihan se olla, ettei lääkäri koe tarpeelliseksi lääkitystäkään, mutta jo vanhasta muistista voisin sanoa, että avaava lääke voisi helpottaa urheilua.

Kaikenlaista. Että tupakoikaahan ihmiset vaan, kyllä ne keuhkot siitä kärsivät... En voi syyttää kuin itseäni, vaikka ONNEKSI olen ollut polttamatta vuodesta 2000. Minua kuitenkin varoiteltiin koko ikäni aiheesta, vaikkakin täytyy sanoa, että ei se ollut oikein sekään, että koko lapsuuteni olen tupakkaa sisällä joutunut haistelemaan. Se oli sitä aikaa se.
Varmaa kuitenkin on se, ettei oma tupakointini aikanaan ole asiaa mitenkään helpottanut. Tavan puusilmä olen ollut :( Onneksi kuitenkin edes vähän olisi järkeä päähän tullut viime vuosina.

(Miten nämä meikäläisen kirjotukset tulevat aina näin pitkiksi?)

Vaan... se olisi taas aika mennä koiria ulos viemään. Lenkille en mene, sillä pikkukoira ei näistä pakkasista oikein perusta.
Tulis vaan kesä jo... omastakin puolesta, eikä vaan koirien!