Eläinten valtakunta

Onhan meillä noita eläimiä. On toki ollut enemmänkin.
Niistä on iloa, niistä on harmia, niistä on onnea ja surua. Kamalan inhimillistä...

Jos jokaisesta sanoisin muutaman piirteen, mikä on vahvimpana mielessä, ei tokikaan kerro koko luonnetta, mutta kertoo kuitenkin jotain?

Sere on meidän kissarouva. Kuningatar, mutta suvaitseva ja hiljainen sellainen. Nuhjuaa omistajansa kanssa, eli käyttäytyy kuin vauva, mutta meidän aikuisten kanssa on aikuinen. Silmiinpistävän kissamaista on myös se, että kun lapset ovat pois pidempään, saamme mekin huomiota.

PP on taas hyvin koiramainen. Seuraa minua koiran lailla. Utelias, mutta myös arka. Hän tuli meille viiskuisena ja siitä arasta kissarukasta on edistytty paljon. Ei viihdy sylissä, muuta kuin jos makaan jossain, tulee vatsan/ rinnan päälle silitettäväksi. Muuten sitä ei sylissä pidetä.
Nyt neiti on keksinyt, että hän omistaa narun, jota hakee ahkerasti leikitettäväksi. Leikki vaan on sitä, että heilautan narua kerran ja kissa saa sen kiinni (olin kuinka nopea mielestäni tahansa). Sitten se pitää siitä kiinni ja ihmettelee, miksi leikki loppui jo...

Bambu. Voi Bambu Bambu... Lapset välillä mulkoilevat minua, sillä toimin tämän koiran kanssa aikalailla kaikkea sitä vastaan, mistä saarnaan. Jotenkin en tajua Bambun olevan ihan kokonaan koiran. Eikä tajua sekään olevansa koira.
Kaksijakoinen persoona. Toisaalta ärhäkkä ja raivostuttava räkyttävä ja tottelematon tonttu, toisaalta oppivainen ja vauvamainen, suloinen käärö. Persoona isolla kirjaimella.
Ulisee monesti sohvan luona ja on maailman sitkein. Sitkeämpi ainakin kuin minä. Joku meistä laskeutuu lattialle ottamaan sen syliinsä tai heittelemään Näätää, Bambun morsianta ja rakkainta lelua.

Minulla on käynyt joku "Isoäitiefekti" tämän koiran kanssa. Ja Se Ärsyttää.

Ruoka-ajat ovat monesti hölmöjä. Isot veljekset syövät nopeammin kuin pieni koira. Ne jäävät odottamaan uskollisen koiramaiseen tyyliin lähistölle, että josko sitä evästä jäisi toiselta... ja Bambu ei tajua tätä, vaan tulee viereen istumaan ja ihmettelemään, "mitä me ootetaan, tä?".
Ajoittain se menee kissojen viereen myös samalla tavalla istumaan: "Mitä me katotaan, tä?"

Roomeo on jo siirtynyt lähemmäs ja mulkaisee kissa olan takaa, että yrittääkö sekin jo samoille apajille, mutta PP on vain niin seurallinen, että haluaa olla siellä missä tapahtuu. Hamlet odottaa kauempana. Se luottaa minun tasapuoliseen luonteeseeni, että jos sieltä lisäevästä heruu, se jaetaan tasan ;-)

Lakananvaihto. Sen verran laitoin peittoa lattialle, että nappasin helmalakanan tyttären sängystä pois ja kun käännyin takaisin peittoon päin... Mitä tuossa voi tehdä?

No, sitten Veljekset kuin Ilvekset. Roomeo ja Hamlet. Ikäjärjestyksessä (jota en oikeasti tiedä, kutsumme niitä vain isoveljeksi ja pikkuveljeksi noin päin).
Kuvia olikin jo yllä. Tällä hetkellä pörheässä ärsyttävässä tursotalvikarvassa.

Roomeo on rauhallisempi, siis terveempi päästään :P. Hamlet on hössö ja neuroottinen, epäluuloinen, ärhäkämpi ja äkkinäisempi kaikin puolin. Molemmat tosin reagoivat niin nopeasti, etten ehdi sitä kuuluista kissaa edes sanoa, kun huomaan niiden varoittavan ja jo heti toimivan perään. Siksi en laske pieniä lapsia lähelle.
Roomeolla on läheisempi suhde kissoihin kuin Hamletilla, jota "ei vois vähempi kiinnostaa". Ne nyt ovat ja sillä selvä. Roomeo hoiti mielellään pieniä kissanpentuja, mikä on jännä, koska se inhoaa pieniä lapsia ja koiranpentuja.

Bambu oli varmasti jo lähemmäs vuoden, kun se oli täysin ja kokonaan hyväksytty veljesten valtakuntaan. Kiitos siitä kuuluu Bambulle, sitkeä kaveri, joka ei tainnut tajuta, etteivät veljet halunneet leikkiä sen kanssa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että Bambu saakin nukkua niiden kanssa samalla patjalla ja pojat (varsinkin Hamlet) ovat huolissaan siitä ulkona, kun vieraita koiria tuli lähelle.

Kaikki eläimemme ovat persoonia (tietenkin). Ne ovat minulle rakkaita, vaikka välillä olisin valmis lahjoittamaan ne ensimmäiselle vastaantulijalle. Minun tulee niitä kamala ikävä, kun niistä joskus aika jättää. Veljesten kohdalla tätä on joutunut jo muutaman kerran miettimään... ja erityisen kauheaksi ajatuksen tekee se, että ne ovat niin tiivis parivaljakko.

Vaan, nyt vielä tassut suorastaan lentävät ulkona ja kaikki on hyvin, vaikka ikämiespuolelle tässä pojat kohta vääntyvät.
Sellaista täältä eläintarhasta tänään.

Ja mikäkö innosti aiheesta kirjoittamaan juuri tänään?
 Noooh. Ajattelin tuossa aamulla, kun viltin (ja turkki koiran päällä toki oli myös)) kanssa vein Bambua sylissä ulos (se kykenee -10 asteen pakkasessa kävelemään parisataa metriä, kunnes vinkuu ja nostelee jalkoja ja pyytää syliin), että enpä olisi vielä kaksi vuotta sitten tätäkään näkyä uskonut näkyvän...