Videoiden lisääminen tänne?

Yritin laittaa tänne elävää kuvaa, mutta latasi niin kauan, että keskeytin. I Phonella kuvattu, normaalisti kuvissani tuolla kansiossa. Yritin siis kuvien kautta tuoda- oisko nörteillä ;-) muita ehdotuksia?

Eläinten valtakunta

Onhan meillä noita eläimiä. On toki ollut enemmänkin.
Niistä on iloa, niistä on harmia, niistä on onnea ja surua. Kamalan inhimillistä...

Jos jokaisesta sanoisin muutaman piirteen, mikä on vahvimpana mielessä, ei tokikaan kerro koko luonnetta, mutta kertoo kuitenkin jotain?

Sere on meidän kissarouva. Kuningatar, mutta suvaitseva ja hiljainen sellainen. Nuhjuaa omistajansa kanssa, eli käyttäytyy kuin vauva, mutta meidän aikuisten kanssa on aikuinen. Silmiinpistävän kissamaista on myös se, että kun lapset ovat pois pidempään, saamme mekin huomiota.

PP on taas hyvin koiramainen. Seuraa minua koiran lailla. Utelias, mutta myös arka. Hän tuli meille viiskuisena ja siitä arasta kissarukasta on edistytty paljon. Ei viihdy sylissä, muuta kuin jos makaan jossain, tulee vatsan/ rinnan päälle silitettäväksi. Muuten sitä ei sylissä pidetä.
Nyt neiti on keksinyt, että hän omistaa narun, jota hakee ahkerasti leikitettäväksi. Leikki vaan on sitä, että heilautan narua kerran ja kissa saa sen kiinni (olin kuinka nopea mielestäni tahansa). Sitten se pitää siitä kiinni ja ihmettelee, miksi leikki loppui jo...

Bambu. Voi Bambu Bambu... Lapset välillä mulkoilevat minua, sillä toimin tämän koiran kanssa aikalailla kaikkea sitä vastaan, mistä saarnaan. Jotenkin en tajua Bambun olevan ihan kokonaan koiran. Eikä tajua sekään olevansa koira.
Kaksijakoinen persoona. Toisaalta ärhäkkä ja raivostuttava räkyttävä ja tottelematon tonttu, toisaalta oppivainen ja vauvamainen, suloinen käärö. Persoona isolla kirjaimella.
Ulisee monesti sohvan luona ja on maailman sitkein. Sitkeämpi ainakin kuin minä. Joku meistä laskeutuu lattialle ottamaan sen syliinsä tai heittelemään Näätää, Bambun morsianta ja rakkainta lelua.

Minulla on käynyt joku "Isoäitiefekti" tämän koiran kanssa. Ja Se Ärsyttää.

Ruoka-ajat ovat monesti hölmöjä. Isot veljekset syövät nopeammin kuin pieni koira. Ne jäävät odottamaan uskollisen koiramaiseen tyyliin lähistölle, että josko sitä evästä jäisi toiselta... ja Bambu ei tajua tätä, vaan tulee viereen istumaan ja ihmettelemään, "mitä me ootetaan, tä?".
Ajoittain se menee kissojen viereen myös samalla tavalla istumaan: "Mitä me katotaan, tä?"

Roomeo on jo siirtynyt lähemmäs ja mulkaisee kissa olan takaa, että yrittääkö sekin jo samoille apajille, mutta PP on vain niin seurallinen, että haluaa olla siellä missä tapahtuu. Hamlet odottaa kauempana. Se luottaa minun tasapuoliseen luonteeseeni, että jos sieltä lisäevästä heruu, se jaetaan tasan ;-)

Lakananvaihto. Sen verran laitoin peittoa lattialle, että nappasin helmalakanan tyttären sängystä pois ja kun käännyin takaisin peittoon päin... Mitä tuossa voi tehdä?

No, sitten Veljekset kuin Ilvekset. Roomeo ja Hamlet. Ikäjärjestyksessä (jota en oikeasti tiedä, kutsumme niitä vain isoveljeksi ja pikkuveljeksi noin päin).
Kuvia olikin jo yllä. Tällä hetkellä pörheässä ärsyttävässä tursotalvikarvassa.

Roomeo on rauhallisempi, siis terveempi päästään :P. Hamlet on hössö ja neuroottinen, epäluuloinen, ärhäkämpi ja äkkinäisempi kaikin puolin. Molemmat tosin reagoivat niin nopeasti, etten ehdi sitä kuuluista kissaa edes sanoa, kun huomaan niiden varoittavan ja jo heti toimivan perään. Siksi en laske pieniä lapsia lähelle.
Roomeolla on läheisempi suhde kissoihin kuin Hamletilla, jota "ei vois vähempi kiinnostaa". Ne nyt ovat ja sillä selvä. Roomeo hoiti mielellään pieniä kissanpentuja, mikä on jännä, koska se inhoaa pieniä lapsia ja koiranpentuja.

Bambu oli varmasti jo lähemmäs vuoden, kun se oli täysin ja kokonaan hyväksytty veljesten valtakuntaan. Kiitos siitä kuuluu Bambulle, sitkeä kaveri, joka ei tainnut tajuta, etteivät veljet halunneet leikkiä sen kanssa. Jossain vaiheessa vain huomasin, että Bambu saakin nukkua niiden kanssa samalla patjalla ja pojat (varsinkin Hamlet) ovat huolissaan siitä ulkona, kun vieraita koiria tuli lähelle.

Kaikki eläimemme ovat persoonia (tietenkin). Ne ovat minulle rakkaita, vaikka välillä olisin valmis lahjoittamaan ne ensimmäiselle vastaantulijalle. Minun tulee niitä kamala ikävä, kun niistä joskus aika jättää. Veljesten kohdalla tätä on joutunut jo muutaman kerran miettimään... ja erityisen kauheaksi ajatuksen tekee se, että ne ovat niin tiivis parivaljakko.

Vaan, nyt vielä tassut suorastaan lentävät ulkona ja kaikki on hyvin, vaikka ikämiespuolelle tässä pojat kohta vääntyvät.
Sellaista täältä eläintarhasta tänään.

Ja mikäkö innosti aiheesta kirjoittamaan juuri tänään?
 Noooh. Ajattelin tuossa aamulla, kun viltin (ja turkki koiran päällä toki oli myös)) kanssa vein Bambua sylissä ulos (se kykenee -10 asteen pakkasessa kävelemään parisataa metriä, kunnes vinkuu ja nostelee jalkoja ja pyytää syliin), että enpä olisi vielä kaksi vuotta sitten tätäkään näkyä uskonut näkyvän...

Kaikenlaista ja astmakohtaus

Viime viikolla tuli elettyä vähän laput silmillä, laihdutuksen kanssa nimittäin. Leivoin ja täten söinkin "vähän" liikaa, mutta nyt ollaankin sitten palattu taas ruotuun, herkuttomuus jatkukoon tällä erää pojan häihin asti. Periaatteessa en tykkää enää tällaisesta rajoittelusta (vaikka sitähän se kalorien laskeminenkin on), mutta joskus on ruoskan vaan viuhuttava. Jos ei meinaan kuri muuten mene perille. Itelleni siis! Se ois siis sokerivapaa kevät.

Tuli tosin leivottua ihan ok juttujakin, kuten ruisleipee. Laitan leivät neljään osaan ja pakkaseen, sieltä sitten kaivelemme tarpeen mukaan. Tulee sen verta vähän syötyä leipää nykyisin, että muuten voisi home iskeä leipäsiin. Näin säästän rahaa ja eipä tule syötyä sitä leipää niin paljon, kun pieninä paloina pakkasesta löytyy.
Leivoin pakkaseen myös sämpylöitä, joihin tuli paljon hyväätekeviä aineita: pellavansiementä, ruis- ja vehnälesettä, kauraa, täysjyväspelttiä ja päälle vielä sesaminsiemeniä. Nekin pussitin kahden-kolmen pusseihin, sillä vehnätuotteet alkavat vanhenemaan saman tien, kun ne uunista pois ottaa. Voipullia leipasin vahingossa... mutta pakkasessa osa niistäkin.

Tein myös "Nappipitsaa". Olen varmaan joskus kertonut "Nappisopasta", johon tulee mitä kaapista löytyy. Siirtelen sujuvasti kauppakäyntejä "Nappiruokien" kanssa, eli kaivelen kaappeja ja soveltelen.
Tähän pitsaan käytettiin täysjyväspelttiä jauhoina ja täytteeseen tuli purkki tonnikalaa, paketti pekonia pakkasesta, tomaattipohjaisia tuotteita ja salaisia mausteita, sekä runsaasti sipuleita ja paprikan palanen, sekä juustoa. Kahdelle pellilliselle tuosta riitti täytettä ja olpa törkeän hyvää! Ei ehkä niin laihduttavaa, mutta ruoskin itseäni nyt sitten olan takaa. (Tai sitten en)

Valmiina paloina pakkaseen.

Raakaa vielä, mutta suht valmiina uuniin...

Pitsaa, mums ja nams. Osaan tehdä ihan oikean näköisiäkin pitsoja, on tulllut ravintolassa niitä pyöriteltyä muutaman kerran, mutta joskus tällainen kotitekoinen on ihanaa, runsaalla juustolla ja pohjalla.

Tämä on mun aarre!

Viikonloppu meni ihan rehellisesti kerrottuna aika lailla autokaupoissa (ja moottoripyöräkaupassakin). Kävimme katselemassa eri paikoissa yhtä tiettyä merkkiä, vertailemassa ja "potkimassa renkaita". Näytti se ens alkuun oudolta katsella tytärtä kokeilemassa auton ratissa istumista. Lievää... heh, lievää... innostumista ilmoilla olikin.

Tällaista mietimme (huom. oikeasti vasta mietintävaiheessa) Hassua, miten ei tullut ajatelleeksi aiemmin, että tyttäret eivät välttämättä hyvin yllä "polkemaan polkimia" joka autosta. Tämä riitti pienemmällekin tyttärelle (melkein saman kokoisia ovat tytöt) säädöiltään, että näki ulos ja yletti polkimiin.

Koeajolla kävivät juur tämän yksilön kanssa ja mies harmitteli, kun ei löytänyt mitään mollattavaa ;-). Meillä kun kuitenkin on tällä hetkellä se yksi ylimääräinen auto, josta kauppiaat eivät maksa lähellekään sitä mitä haluttais. Ongelmana myös se, että täällä autot ovat halvempia kuin Hollannissa, joten takkiin tulisi vieläkin reilummin... Vaikka eihän autokaupoissa asiakas voita koskaan, mutta tuhansien eurojen tappio kirvelee jo pahasti.

Miehen auto ei oikeasti kuitenkaan ole paras mahdollinen valinta nuoren tytön ykkösautoksi, mutta voipi olla, että sillä autokoulu sitten kuitenkin käydään. Suopi nährä.

Moottoripyöräkaupassa kävimme kokeilemassa nuoremman tytön pituuden takia erilaisia piikkejä (kevytmoottoripyörä). Pituus rajaa tässäkin aika paljon. Löydettiin tosin yksi mieleinen, joka on niin kevyt, että vaikka jalat eivät kunnolla yletä maahan, pystyy tytär pitämään pyörää pystyssä kuitenkin.

Mies esitteli myös minulle ajattelemansa pyörän (kunhan sen kortin ajan ensin tällä meillä olevalla pyörällä) ja jäi itse miettimään erästä mallia itselleen. Ei olisi Harrikka, mutta ihan kivan näköinen ja huomattavasti halvempi.
Mutta nämä sitten joskus.

Ja sitten. Voi kökkö. Lauantaina aamulenkillä ei happi kulkenut. Läähätin kuin pieni eläin juostessa ja valitin ja ihmettelin, kun ei kulje jalat eikä happi. Mies jo ehdotti monta kertaa kävelyä, mutta... no, sanotaan, että olen kamalan huono antamaan periksi tietyissä asioissa.

Kotiin saavuttaessa kurkkua kuristi ja keuhkot tuntuivat räjähtävän. Sitten alkoikin vajaan tunnin kestävä yskänpuuska kohtaukset ja vinkuna ja pihinä. Kuin olisi suodattimen läpi hengittänyt.

Lapsena olen paljon sairaalassa aikaa viettänyt astman takia, muistan yhä, miltä ne pahimmat kohtaukset tuntuivat. Tiesin, mikä oli kyseessä ja että aika lievä kohtaus oli tuo lauantainen, mutta astmakohtaus kuitenkin. Jo viime talvena oli oireita tuohon suuntaan kylmillä ilmoilla ja kesälläkin tukahduttavina päivinä.

Tänään en pakkaseen juoksemaan mennyt, kokeilen zumbata. Lääkäriinhän tässä jossain vaiheessa on mentävä, selviöhän se on, mutta... niin vihaan näitä juttuja.
Urheilu onneksi on vaan hyväksi astmaa sairastaville, joten siihen ei tämä vaikuta. Ja. Voihan se olla, ettei lääkäri koe tarpeelliseksi lääkitystäkään, mutta jo vanhasta muistista voisin sanoa, että avaava lääke voisi helpottaa urheilua.

Kaikenlaista. Että tupakoikaahan ihmiset vaan, kyllä ne keuhkot siitä kärsivät... En voi syyttää kuin itseäni, vaikka ONNEKSI olen ollut polttamatta vuodesta 2000. Minua kuitenkin varoiteltiin koko ikäni aiheesta, vaikkakin täytyy sanoa, että ei se ollut oikein sekään, että koko lapsuuteni olen tupakkaa sisällä joutunut haistelemaan. Se oli sitä aikaa se.
Varmaa kuitenkin on se, ettei oma tupakointini aikanaan ole asiaa mitenkään helpottanut. Tavan puusilmä olen ollut :( Onneksi kuitenkin edes vähän olisi järkeä päähän tullut viime vuosina.

(Miten nämä meikäläisen kirjotukset tulevat aina näin pitkiksi?)

Vaan... se olisi taas aika mennä koiria ulos viemään. Lenkille en mene, sillä pikkukoira ei näistä pakkasista oikein perusta.
Tulis vaan kesä jo... omastakin puolesta, eikä vaan koirien!

Kulkupelipohdintaa

Meillä on kaksi autoa, moottoripyöriä on yksi ja yksi skootterimoottoripyörä... tai kevari se taitaa olla?
Isoa autoa tarvitsemme koko perheen ajoihin, matkoihin, sillä lentokone tai julkiset ovat meille se viimeinen vaihtoehto eläinten takia, pieni auto on miehen käytössä, samoin motskat. Moottoripyörää ja toista autoa ei ole kannattanut myydä pois, sillä niille on ollut käyttöä ja lisäksi tulisi "takkiin", jos ne myisi.

Moottoripyörä on jäämässä minulle, kun sen kortin ajan, se on kuulemma helppo ekaksi pyöräksi ja juuri sopiva opetukseen. Mies ei sillä työmatkoja ole kulkenut, sillä kesäkuumalla lyhyelle matkalle pyörävarusteiden pukeminen on työlästä (ja hikistä), eikä työmaalla ole suihkumahdollisuutta.
Skootteri on miehen työmatkapeli niin kauan, kunnes pakkaset pakottavat siirtymään autoon (viime talvena mies kulki julkisilla, mutta siinä missä autolla menee 15 minuuttia, menee junalla+ bussiyhdistelmällä tunti- puoltoista).
No, tässä kohtaa pärjäisimme kyllä yhdellä autolla melkein joka päivä, mutta kun tuota miehen autoa ei haluttaisi myydä pois, kun hän siihen on niin tykästynyt, eikä tosiaan kannattaisikaan. Mutta, nyt mies heitteli ilmoille, että jos myisikin sen pois ja hankkisi "Harrikan" tilalle.

Samaan aikaan nuorempi tytär odottelee piikkikortin ajamista. Noooo... meillä toki olisi se piikkiskootteri, mutta ongelmana on se, että tyttö on pikkuruinen ja tämä on liian painava hänelle, haussa on pieni ja kevyt laite, joka tarkoittaa tälläista "harrikkatyylistä" matalaa vaihtoehtoa, eikä tytär ole katollisesta skootterista edes innostunut.

Vanhempi tytär taas on ajamassa piakkoin autokorttia. Hän ajelisi mielellään miehen pientä autoa... ja jos se tänne jää, saa ajellakin, mutta toisaalta, oma -vieläkin pienempi kaupunkiauto- voisi olla hyvä vaihtoehto, jotta tytär saisi rohkeutta ajella ja parkkeerata suurissakin kaupungeissa. Miehen pieni auto on vieläkin huonompi taittumaan parkkiin, kuin isompi automme, eikä ehkä muutenkaan ole oikein hyvä ekaksi autoksi.

Onko kukaan enään kärryillä?
Meillä on siis autoja ja pyöriä, mutta ne eivät kohtaa tarvetta. Täällä onkin viime päivinä käyty kovasti auto/moottoripyörä/piikkisivustoilla ja voisi olla vaikka kiva viikonloppuna käydä vähän potkimassa renkaita. Ison auton ajamme "loppuun", sillä kun näin on käynyt, ei tarvetta ihan noin isolle autolle enää ole (tai olis, sille asuntoautolle- ihmettä ootellessa...), vaikkakaan en enää ihan pientä (matalaa) autoa huoli.

Tällaista pohdintaa täällä on käyty viime päivät.

Niin ja sitten... mies hankkii ajo-opetusluvat, mutta vain MINÄ joudun vaihtamaan ajokorttini ruottalaiseen, ennenkuin saan aloittaa. Hakemus odottaa tuossa pöydällä, rasti ruutuihin vaan ja kortti postin mukana menemään, mutta en ole kyennyt vielä tekemään sitä. Draamaa arkeen ;-)

Hyvää viikonloppua!

Mitä blogiin saa kirjoittaa?

Oma vastaukseni on, että ihan mitä haluaa. Olen joskus kipuillut monen muun tavoin sitä, että juttuni ovat sellaista "itsehöpinää", eli päiväni tapahtumia, tunnetiloja ja sitä arkea(kin). Mutta mitäpä muuta sitä maijameikäläinen kirjoittaisi? Ei kaikkien blogien tarvitse olla muoti/ sisusustus/leivontablogeja, vaikka niitäkin on ihana lukea. Itse kuitenkin kurkistan mieluiten juuri tavalliseen arkeen.
Joskus se on rakentamista, joskus remontoimista, harrastuksia, shoppailua, lomia, lasten asioita, raivostumisia, ilostumisia, ruoanlaittoa ja leivontaa, mikä nyt kenenkin päivän/viikon/kuukauden aihe onkin. Sitä elämää, jota elämme.

Eniten itseäni siis kiinnostaa ihminen, eivätkä ilmiöt. En koskaan oleta, että ystäväni olisivat aina muodikkaita, asuisivat talossa, jossa ei pölyhiukkanenkaan laskeudu pöydälle asti tai viettäisivät koko elämänsä keittiössä. En oleta, että ystäväni olisivat aina hyväntuulisia (tai huonotuulisia), avoimia kaikelle ja samaa mieltä kanssani. Ystäväni ovat ihmisiä, vikoineen ja hyvine puolineen. Toivottavasti näemme aina tämän blogimaailmassa, ettei kenellekään tule tunnetta, ettei hänen asiansa ole bloggaamisen arvoisia. Luen blogianne, koska olette kiinnostavia juuri arkiminänne kanssa <3
**********

Tämä ylläoleva tuli mieleen, kun luin erästä blogia, jota olen seurannut mielelläni ja seuraan edelleen, vaikka niitä hyttysen ininöitä ;-)

Mutta sitten omaan arkeen.
Vajaa vuosi sitten kuolleen tätini puoliso menehtyi tässä muutama päivä sitten. Lapset jäivät täysorvoiksi vajaassa vuodessa. Olkoonkin, että kaikki lapset ovat jo hieman alle tai hieman yli neljänkymmenen, vanhempien menetys on aina asia, joka koskettaa ja  tämä pisti taas miettimään elämän haurautta ja lyhyyttä.

Kokekaa ihmiset! Kokekaa, menkää ja tehkää!
**********

Muuten arkeen ei kuulu ihmeellisiä. Nyt pitäisi taas jo ulostautua :P koirien kanssa, mikä ei ole lumisateessa kivaa enää (tassuongelmia) ja sitten voisin zumbailla, jäi aamulenkki ja sali väliin, sillä heräsin aamuyöstä ylös painajaisiin, enkä saanut unta. Ei vaan kannattanut niin väsyneenä lähteä huhkimaan, olisi mennyt treeni harakoille.

Oikein mukavaa päivää meille kaikille <3

Aamukimara

Nohniin. Niistä kynsistä ensimmäisenä, kun nyt muistin.
Elikkäs, tekokynnet ovat nyt (sniifjanyyh) historiaa toistaiseksi ainakin. Tässä opettelen nysäkynsiin, sillä puolet kynsistä ovat vielä hiottuja, mutta onneksi irto-osat ovat nyt pois.

Kävi nimittäin niin, että alkuun tuntui vain vesi normaalia kuumemmalta ja ilma kylmemmältä. Sormenpäihin siis. Sitten tytär kysyi, että mitä ihmettä sormenpäilleni on tapahtunut.
Ne ovat vähän huonossa kunnossa. Ihan kuin joku olisi viillellyt niitä.. joten, en taida ainakaan hetkeen kynsiä laitattaa.

Oonkohan allerginen? Kipiät ovat ja ryttyiset, mutta iho ei onneksi ole auki. Rasvaan kamalasti ja toivon, että palaavat ennalleen. Kaikkea sitä sattuukin! Enpä olisi uskonut, kun kukaan ei ole tuollaisesta varoitellut. Minäpä varoitan nyt muita herkkähipiäisiä kynsimyrkyistä. Harmittaa vaan vietävästi, niin tykästyin kynsiini.
**********

No sitten vielä kotiaiheeseen.
Meille muuttivat nyt sitten viikonloppuna myös Herra Lamppu ja Rouva Lamppu. Ikeasta tietenkin.
Yritimme miettiä tarvetta ja ulkonäköä, mies valitsi omansa ja minä omani ja näyttää kivalta, kun ei ole kahta samanlaista lamppua.

Ja sitten pikkasen kilppariasiaa.
Pienenpieni ruokavalio ja liikunta ovat tuottaneet tulosta ulkonäöllisesti, vaikkakin vielä on tehtävää. Kävin labrassa syksyllä ja sain viimein tulokset.
Jännitin, koska lääkäri oli sitä mieltä, että syön "kamalan isoa" lääkeannosta... ja syön "salaa" lisäksi merilevää ja annosta on kuitenkin nostettu kolme kertaa tässä parin vuoden aikana.

Labrakokeet kertoivat, että annos on sopiva minulle. Olenkin ollut tyytyväinen olooni viime aikoina, sairastelua lukuunottamatta. Jos vertaan oloa Saksan ja Hollannin aikoihin, jolloin annos on ollut huomattavan liian pieni, pahoittelen, etten jo aiemmin lyönyt nyrkkiä pöytään aiheesta. Hollannissa sitten annosta nostettiinkin enemmän ja aloin tuntemaan itseni jälleen ihmiseksi pikkuhiljaa.
Osa ongelmista, joita koin Saksassa ja Holskulassa, johtuvatkin oikeasti kilppareista, sillä jatkuva väsymys ja voimattomuus yhdistettynä siihen, että toimin kuitenkin koko ajan samoin (en levännyt enkä suostunut jäämään sängyn pohjalle) vei minut voimieni rajoille ja en vain jaksanut tyhmiä ihmisiä ja vastoinkäymisiä niin hyvin kuin normaalisti.

Kilppareiden laaja tulkintaskaala aiheuttaa monille kohtalotovereilleni ongelmia. Monella menee suoranaisesti vuosia elämästä "hukkaan" epätoivoisena väsymykseen ja jatkuvaan huonoon oloon (ja ylipainolla) vain siksi, että edelleenkään ei katsota potilasta, vaan papereita.

Työtä tässä on tehty, likuttu ja ruokavaliota rukattu isolla kädellä, muuten olisin varmasti todella lihava lääkityksestä huolimatta. Joskus sorrun (hei! olen ihminen!), mutta sitten palaan taas takaisin ruotuun. Herkutella voi myös kevyestikin ja itse yritän arjessa ottaa ilon irti kevyin ja terveellisin keinoin. Lisäksi ajattelen, ettei ruoka ole koko maailman tärkein asia... vaikka kyllä ruokaa rakastankin :D!

Munakokkelia vihannesten kera ja jälkkäriksi smoothie (marjoja ja hedelmiä, maitoa ja rahkaa).
***********

Ja loppuun kuva Bambusta. Olen yrittänyt hyvää kuvaa siitä saada (en ole Y unohtanut toivettasi), mutta Bambu ei vaan tykkää olla kuvissa tai liikkuu niin nopsasti, että kuvat ovat söheröitä.
Tässä nyt pari, joista saa vähän selvää.

Kuvassa myös Pelle Svensson-lelu, jota Bambu rökittää välillä... :P

Salipöpöt mokomat!

Niin se aina vaan on, tauon jälkeen sairastun ensimmäisellä tai toisella viikolla salin "uusista" pöpöistä. Nyt on eilisestä ollut kurkku (ja siitä johtuen korvakin) kipeä. Flunssainen en sinänsä ole, vähän vetämätön ehkä. Tai sitten vaan kuvittelen niin.
************

Eilen sain lenkin jälkeen luettua kivasti saksaa. Kirjottelin myös taukojumppana päiväkirjaa ja huomasin, että Marraskuun 11.11.11 matkakirja on vielä osin täyttämättä ja täyttelin hetken sitäkin, Palasin kuitenkin takaisin lukemaan oppikirjoja (ja vähän sitä saksankielistä sisustuslehteäkin) ja zumbasin "välitunnilla".
Kurkku- ja korvakivun takia löhösin jälleen tämän jälkeen sängyllä saksaa oppimassa.
***********

Uusi ruokajärjestely, eli vanhaan palaaminen siis, on ihanaa.
Koko päivä aikaa vain itelleni ja työlleni (mikä se sitten milloinkin on!), eikä tarvitse kattila kädessä vilkuilla kelloa. Saan ruoan valmiiksi kun muut ovat harrastelemassa ja kaikki ovat illalla rentoina ruokapöydän ääressä. Jutustelemme kuten ennenvanhaan ja nyt täytyy myöntää, että on se vaan kätevä paikka vaihtaa kuulumisia, tuo ruokapöytä. Olen kaivannut näitä hetkiä.

Kyllähän joka päivä kysyn lapsilta, miten päivä on mennyt. Mutta on eri asia kysyä kaikilta samaan aikaan, ja kun lapset kertovat juttujaan, toisille tulee lisää asioita omasta päivästään mieleen.  Lisäksi lapsoset ovat illalla jo saaneet rauhoittua koulupäivän kiireistä ja jäsennellä omia ajatuksiaan. Vastaukset ovat ehkä siksikin perusteellisempia.

Samalla pöydässä kartoitetaan tulevia menoja ja keskustellaan asioista syvällisemmin koko perheen kesken. Kyllä meillä jutellaan varsinkin viikonloppuisin olkkarissakin, mutta monta asiaa unohtuu viikon aikana, jos kaiken panttaa viikonloppuun. Ja ehkä lapsistakin on mukavampaa se, että isä ja äiti kysyvät samaan aikaan kuulumiset, kuin vuorotellen. Mies nimittäin yleensä saapuu viimeisenä kotiin.
************

Kohta häippäsen taas pihastelemaan koirien kanssa. Perjantaisin aamulenkkiä ei juosta ja kävin tuossa jokin aika sitten metsässä kävelemässä koirien kanssa, mutta oli liian vähän päälläni ja käännyin takaisin. Jotenkin tuntui ilma kovin vilpoiselta. Ehkä onkin vähän kipeyttä kuitenkin muuallakin kuin vain kurkussa.
Otankin tänään levon kannalta, en zumbaile, juokse tai saleile. Vain kävelen.
***********

Ja nythän muistinkin, että kynsistähän tässä piti kirjotella! Aamukankeus päästä ei ole vieläkään hävinnyt?
No, maanantaina jos muistan, palaan asiaan.

Hyvää viikonloppua!